Suutelet meille unhoitusta, unhoitusta vaan!… Haihtuu hurma niinkuin haihtuu lentävä tähti syvään sineen, surun syvään äänettyyteen. Kuulen siellä kellot soivan, kaiken lopun kummat kellot. Valojasi vannoessa korkealla kukkulalla, yössä kesäkirkkahassa kuulen vaan ma kellot soivan kumman kaukaiset ja kylmät kellot.
Ma kuuntelen kyynelsilmin, — ei lempi ikuinen! Tuo lempi, perhokulta, kaikkein häipyvintä. Niin hehkuen kumpuvan äänesi vuossa ne puhkeevat tuttavat valheet kuin kirjavat ihanat kuplat, punapilkkuineen, sinisoiluineen, ne pyörii, tanssii, särkyy pois — on nopea kuplien kierto.
Ma kuuntelen kyynelsilmin, ja värjyn, ma valheista värjyn! Niin rakkaita valheita kaikki ne on, niin totta ne muistuttaa! Minä aina noin lempiä voisin, siks aina ma vaikenen. Kylmä, kuuma, myönnän taikka emmin, minä yksin, yksin lemmin.
ÄÄNI.
Jo kuljen lumottuna — en tiedä itsekään — kuin huimistunut sokko, mua kutsuu yksi ään’!
Mua kutsuu yksi ääni,
en muuta kuulla voi
mua kutsuu yksi ääni,
oi, kuinka soi, se soi!
Se onkin tuhat ääntä,
ne tulta väreilee,
ne on niin kiihkon hurjat,
ne myötä riuhtasee.
Jo lienen itse ääntä, mi rinnan täristää. Ma syöstään, syöstään kohti — — — kiviseinään murskaks pää — —!
SAMA TAHTI.
Sadepisaroita… sadepisaroita sama tahti… sama tahti… särkyin pisar tipahtaa.