Kun kyynärpäälle perho
taas lentää leikkimään,
niin nauraen häntä katson —
kujeensa pohjaan nään.
Ja voimakkaasti hengin —
puhallan perhon pois!
Oi, oi! Sa elämä kumma!
Enään tuskat kuin tulla vois!
LIIAN MYÖHÄÄN
Mun kukkaini valtakunta kevätöissään väräjää. Sen umput huojuvat unta niin vaaleaa, pehmeää.
Sen umput valkean hempeet
kai aurinko suutelee.
Kun aukovat silmänsä lempeet,
yö hiljalleen haihtunee.
Yön myrkkyiset ruskeat perhot
luo kukkaini liitelee.
Niin arkana valkeat verhot
ens’ suukoista vapisee.
Punertuu purppuraan lehti ajan outona hehkumaan… Kun aurinko viimein ehti — päät umppuini riippui vaan —
RUUSUNI KUOLO.
Ystäväni, Teidän täytyy lohduttaa minua: minulla on oikea suru.
Olen hyvin alakuloinen, enemmän kuin alakuloinen, linnassa ei ole niin pimeätä soppea, jonne voisin hiipiä haikeana kätkyäkseni.