Tiedättekö, oletteko koskaan varomattomuudesta tai huolimattomuudesta saaneet aikaan jotain hyvin pahaa, syvästi onnetonta, iäksi auttamatonta? Loukannut esimerkiksi jotain armasta olentoa, joka sitten ainaiseksi arkana ja hermostuneena vetäytyy luotanne, taikka, jos hän tulisikin takaisin, katsovat hänen silmänsä kuin ainaiset epäluulon ja epäluottamuksen kysymysmerkit, ja tämä on vaikeampaa kestää kuin hänen täydellinen poisvetäytymisensä.
Minun täytyy kertoa Teille, mitä on tapahtunut. Tehän sallitte sen? En voi sitä Teiltä salatakaan, en saa sitä muististani, voin huutaa, polkea, vaikeroida, ei auta, ei parane: olen sotkenut ruusuni.
Kauneimman, uhkeimman, kesän kuningattaren.
Ruusujeni ruusun.
Sen jälkeen on kuin ei mitään muutakaan ruusua enään tarhassani kukkisi, kuin ei päivä viitsisi paistaa eikä linnut laulaa.
Taitamattomasti olen astunut sen päälle.
Kuinka?
Seisoin ja tunsin, että sotkin jotain, jotain elävää…
Vavahdin oudosti ja nostin nopeasti jalkani astuen syrjään. — Katsoin ja näin kauhuin: ruusuni oli siinä, lysässä, runneltuna, repaleina.
Sydänvereni seisahtui…