Tuijotin jäykkänä, kylmänä, myrkytettynä.
Äkkiä poltti häpeän punastus kasvojani, rintaani vihiäsi ja repi ja pisti, kuin monta terävää säilänpistoa perätysten.
Kuinka, kuinka tämä tapahtui?
Se oli kauheata.
Kukaan ei saa nähdä minua.
Vihdoin nostin lattialta tuon musertuneen raukan, sen lehdet, jalot vielä repaleinakin, näyttivät hienossa lihassaan selvät jäljet kengänkorkoni raudoista — — Katkerat kyyneleet tulvivat silmiini, suutelin raadeltua anteeksi anoen — — katselin taas ja nyyhkytin jälleen kuin onnettomin lapsi.
Ketä silloin kaipasin? Isoäitiä. Isoäidin helmaan olisin kätkenyt ujostelevat kasvoni. Helmaan tuon hienon, kultaisen eukon, joka osasi lukea kasvojen ilmeitä ja silmäinluonteja.
Keikkasin ruusun irti varrestaan, nyppäsin pois kehrän pahimpia risoja ja asetin sen vesilasiin.
Lopulta en voinut sitä katsella.
Sen näkö oli viiltävä, sen haavat piirtyivät rintaani.