HÄN KULLASTA PAULAA KALKUTTAA.
Hän unten on päiväin paahtama,
on huikaistu auringon mailla.
Nyt astuu arkensa raukeena,
Puol'uinuvan, untelon lailla.
Hän sielunsa hehkut yksin joi,
kera haaveiden haamujen horjui.
Ja kummia kuvia elosta loi —
pois neuvot ja neuvojat torjui.
Vaan joukko ei anteeksi antaa voi,
kun yksinastuja kulkee.
Yhä julkeimmin sen tuomio soi,
mut kulkija korvansa sulkee.
Hän kulkee kalvaana karttaen,
mut itseksensä laulaa.
Salapolkuja vieläkin astuen
jo laittaa kullasta paulaa.
Hän kullasta paulaa kalkuttaa
ja riemuissansa hymyy:
kai elämän kerran paulaan saa
ja elämän syliin lymyy.
MUISTONI LINTU.
Ken se liekin? Unteni hämy sen toi.
Lintu pienin? Kainona pyrki se luo,
Enkö tuntis! Tuttu kun ääni taas soi,
lintuni laulu.
Kas! Se onkin muisto jo mulle kallis,
hellä, — hellin? Kerta se — niin ah silloin
riipi rinnan, raasteli — — mut et salli,
lauluja noita?
Ei siis! Kätken lintuni työt jo tuhmat,
Pieni värjyt? Poskeni sulle painan.
Suuta hellin. Vaikeni vaivat summat
lintuni töistä.