Ah, ei riitä! En sua tunne, ääni tunteen äärten. Niinkuin lienet, mulle siity!
Sulosaalihiksi sun unosille saan. Ne sua tuutii soittimilla kultakantelon, hoivaa hemmoitellen sormin ruusuisin.
Oi sointu sorja! Unten, aavistuksen mailla saavutan ma seuras muun. Äänes nostaa mulle puolet elämää, äänes tappaa multa puolet elämää — Uusin loistoin palan, hehkun, säihkyn, toisin kuljen, värjyn, lemmin.
Joka väre sieluni, joka solu, hengitys, joka syke sydämen, sua odottaa!
Kuulu jo, kuulu jo, aurinko!
Ennenkuin ma katkeen, särjyn, sammun!
Hetki suurin, rannattoman vapaa
siunauksen hetki…
jossa ikuisena öisin —
laadussani kirkastua voisin —
— — —
taivas aukee —!
— — —
KIROUS.
Jos olisin voinut pelastaa sinut kauneuteen, erilaiseen kuin mun, pisar viimeinen vaikk’ olis vuotanut, sinä olisit saanut ruusut, kukkaset kuninkaallisen sydämen. Minä olisin sinusta tehnyt sen jumalan, joka suudeltuaan saa mennä, luoden vielä hohteen elon illan pitkiin hetkiin… Neron ikuisesti kahlimaton käynti, älköön nainen sille este olko.
Sen tiedät, tän ansaitsitko? Vaiko poltinmerkin pööbel-otsallesi, halpa, hillitön lurjus, jonka askeleista nousee inha löyhkä, yhtä myrkkyinen, kuin ruttoon kuolleen koiran raadon, jota suuri päivyt kultaa.