1.
Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä, Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten, tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä.
Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan.
Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen suunnitelmiaan toteuttamaan.
Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin, rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli corps de logis, samoin kuin Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin oli Hovin vanha herra.
Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta oli autiota korpea, virstamääriä, — viljellyistä maista, pelloista, niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi, ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja.
Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta: hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.
Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen. Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella corps de logis'lla oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät, avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa, valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat, kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei tykkänään.
Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla; katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia, kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan.
Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja: hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta!