Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja joitten nimet kuuluivat Malmaison ja Trianon. Akaasia-, orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa lehvien peittoon. Vastapäätä corps de logis'ta kohosi ihastuttava leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa.
Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi, itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa. Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli.
Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan; meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur sitä vaati.
Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän! Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa.
Hovin corps de logis oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin: Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit, venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin: Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen, Tervahoviin, Niemenlauttaan, — ja taas Hoviin.
Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet. Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla, joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää, juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia. Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille.
Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa.
Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin. Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli.
Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja; hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja; silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen, hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin.
Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen, vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana. Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät.