Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos. Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden, mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä, vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja.
Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai, mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla. Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet. Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten!
Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma, mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja — omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin elää… Tässä se olisi kaikki, toteutuneena — ikiliikkujassa.
Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa, veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle, viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut; hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä. Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon varressa. Ikiliikkuja sensijaan, — kaikkien aikojen perpetuum mobile, — se oli samaa kuin elää ikuisesti.
Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta. Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen. Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava.
Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne, metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä.
Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella.
Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?" hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut. Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen.
Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä.
Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun, hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti siitä osan.