Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä, kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, — oranssien alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien Dorotheensitz'iksi. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään, täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen, kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär.
2.
Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse, riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri: Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman edellinen, kolme kummallakin puolella seinää.
Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä.
Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa, tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö, rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset, kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan järkkymätön itseusko.
Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu, josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan katveeseen.
Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham
Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna
Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin:
"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus, Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet esirukoukseensa, näin sanoen:
"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen, mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen, ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä, vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä, koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi hänen mennä."
Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin keisarilliseen hovileipomoon.