Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä! Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju.
Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua pursumassa joka huokosesta!
Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika Rabelle.
Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta.
Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret, ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, — kaikki hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin. Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse. Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi itselleen.
Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut, silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen, hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella. Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan."
Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa, hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua. Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki. Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti leivät.
Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan leivosta:
"Mikä sinun nimesi on?"
Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa.