Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi, valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, — Constantin Raben ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika.
He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat liekoköynnökset.
"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin", sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin sekin tuoksuu jasmiinille."
"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe vierasvoittoisella saksankielellä.
"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri on vahakynttilöiden."
Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat.
"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea, sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, — ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama."
Hänen äänensä soi kuin huilu.
"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun säntillisistä pensasmuureista, — todelliseen elämään, siihen, jolla on suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, — niin, niitä tietenkin myös!"
Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja
Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan.