"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse
Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi
venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut
Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. — Sallitteko minun?"
Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin.
Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin.
"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen yhteenveto…"
Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä, napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä, poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä, ohimoilla kultaseppele.
Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä.
Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa Nicolai Raben kanssa.
Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan vapisevalla, sinisuonisella kädellään.
Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua.
Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä.