Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen. Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella; ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin tuoksu.
Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi läpi tungoksen vierashuoneen ovelle.
Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja, joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä Koljan univormu toisten takaa.
Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui, ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään.
Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana. Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas paikoilleen.
Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, — hän oli luvannut kerran tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, — Colme Rabe.
He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi
Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun.
Ronald alkoi ajaa häntä takaa.
Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen, kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran, joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia.