"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon ajatusaikaa.'
"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään, mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä!
"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät molemmat hänen kimppuunsa.
"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua, ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!'
"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham! Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.'
"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?'
"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, — 'kaunis juttu, poikaseni. Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.'
"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?'
"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä, oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi. Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.'
"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka. Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan."