"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin sanovan.
"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen käänteen.
"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch."
Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia, pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä kaikki olisi ohitse!
"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli väsyy. Küss Grossmama!"
Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan.
Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin merkillisen vieras, pysähdytti hänet.
Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä.
Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse oli täynnä tuskallista epäluuloa.
"Onko — Wilhelm — kuollut?" hän sanoi äkkiä.