Mummuli huojutti päätään.
"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä, säntillisyyttä."
Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui hellittämättä taas Katinkaan.
Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta hankauksesta.
"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta."
"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky.
Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui, ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut askeleita, kuten Katinka.
Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista, kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn paidan ympärilleen.
Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt?
Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli aina rauhallinen, tyyni ja viileä.