Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja, ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun havannahajun.
"Mein Sohn —", sanoi Grosspapa änkyttäen, "— poikani — mein Sohn
Wilhelm!"
Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin muuttunut uudelleen lapseksi.
Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin luo.
Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla. Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui; hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori, yksin silmänvalkuaisetkin.
"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky.
Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan. Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli avoinna yöpöydällä.
"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky.
"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, — yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?"
"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky.