Oli lähdettävä Hovista, — varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta siinäpä olikin mutka, — Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista. Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää, vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta.
Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä, — kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain. Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui."
Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain. Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema.
Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja.
"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on lähettänyt sanan, ymmärrätkö."
Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut.
"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi."
Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut olemassakaan.
Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat, kyynelettömät.