Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät.
"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne."
Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran salin, — ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle.
Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui.
Katinka avasi oven.
Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi. Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen, liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi.
Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, — kuivaa, repivää itkua. Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan, joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli.
"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa."
Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi.
23.