Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin, Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi, kannetuksi jonnekin pois:
Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta.
Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi. Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät.
"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku.
Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli.
Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä… Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään. Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa.
"Isä — isä!"
Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli Sisä-Miinan sänky… Ja tuossa oli Kyökki-Ievan… Ja peitteellä olivat hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti… Kyökki-Ieva seisoi vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla. Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi aamuyö.
Katinka nousi yht'äkkiä.
"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse."