Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua:
"Anni — Anni…!"
Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä torua, vaikka laimeammin.
"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov' kaikuu. Laita isses makkaamaa'…"
Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa päänsä tälle täyteläiselle povelle.
"Anni — kuka täällä käy? Täällä on joku… Mitä täällä tehdään…
Piilikin on tuossa… Annikka…!"
Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä:
"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' — — Ei tääll' oo mittää."
"Onko isä kuollut?"
Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut lapsensydämensä.