Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi!
Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri, joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää.
Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden pimeydessä.
Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä, koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia.
Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa epätasaisesti kuin sammumaisillaan.
Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu… Annihan pani kynttilän tuohon kaapin reunalle… Ei näy edes kaappia enää… Hän mahtoi nukkua ja nähdä unta… Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää sen reunoja myöten.
Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli mahdotonta erehtyä.
Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan turpaan. Se on Piili! Isän Piili!
Ja isä? Entä isä?
"Anni!" hän huutaa.