Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä; he olivat kaikki tuiki väsyneitä.
He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen.
Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa.
Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa.
Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut. Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä.
Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset, lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta.
Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä varjoina niityllä.
Kesä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä Katinka tunsi jotain muutakin, pistävän, tuskallisen selvästi. Kesä oli lopussa. Ja lapsuus, — lapsuus oli lopussa.
Kellarin kynnyksellä istui Sokia-Mari ja tuli homeelle.
"Nii, — nii'" hän sanoi ja tunnusteli Katinkan hiuksia, "miult' män' kerra vyyht' sekasi, ku mammai pan' miu lankaa kerimää, sain mie sitä sitte päivää kolm' selvitellä. Mammai sano, jott' selvittele, selvittele, tyttösein, saat sie viel' elämääski selvitellä."