Sokean silmät katsoivat valoa kohti, valkeina kuin linnun luomet. Hän kuunteli yhä Mustankorven humua.
Katinkaa puistatti, hän hiipi pois. Ei lohdutusta missään.
Jokilaiturilla oli veneistä poistettu airot ja hankaimet. Veneet olivat puolillaan vettä.
Vaunuvajassa pesi Kuski-Heikki kaleskoja, sinikirjavat paidanhihat käärittyinä. Hän hyräili, mutta lakkasi heti, nähdessään Katinkan; hänen naamansa, joka oli kuin kiilloitettua kuparia, muuttui yht'äkkiä perin totiseksi.
Nurmikolla, pylväsportaitten edessä oli voikukkien sijalla valkoisia nappeja.
Ja taas Katinka tunsi saman tuskallisen piston.
Kesä oli lopussa. Huomenna oli lähdettävä. Lapsuus oli lopussa.
Katinka nukahti viimeisenä iltana Hovissa heti vuoteeseen päästyään. Nukkui aavistamatta, että niistä rakkaista ihmisistä, jotka tähän saakka olivat liikkuneet hänen lapsuutensa ahtaalla alalla, muutaman vuoden päästä ei olisi kuin joku ainoa jäljellä, — että Mummulin, Grosspapan, Lenzyn, Mirkan, Sokian-Marin, Hamusen-Ievan, Pahan-Kuninkaan ja hänen murskanenäisen kuningattarensa päivät olivat luetut, — niin, eikä vain ihmisten, vaan puittenkin, ja etteivät Mustankorven aarniokuusien vuosirenkaat enää kasvaisi kuin parilla viheliäisellä kierroksella.
Katinka näki unia. Hän oli ikäänkuin lepäävinään puun alla, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Se kasvoi yhä korkeammaksi ja tuuheammaksi samalla, sen lehvät riippuivat hänen ylitsensä, täynnä kultaisia hedelmiä. Se viheriöi, kukki ja kantoi hedelmää yht'aikaa. Ihmeellinen puu, puoliksi todellinen, puoliksi tarumainen. Sen hedelmät kuulsivat auringossa, punaisina kuin tulessa karkaistu kulta. Hän oli hiljaa — hiljaa, — ja hänen ylitseen satoivat tuoksuvat kukat, kultaiset hedelmät.
Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten oiken Raben lapsen, — kultaa, purppuraa ja norsunluuta.