Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!
Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen, minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka kasvattaa laihon leiväksi monille.
Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!
LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.
Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen, niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.
Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti "hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.
Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta, kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten, viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.
Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla, nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä, kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin. Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle kadulle.
Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja, hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan, kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen pysähtynyt.
Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä kiviaidalla syyskäräjiään, — kuin musta, saarella talvehtiva peltovaris hänkin.