"Viisi vuotta takaperin", batjushka vastasi. "Niin, Maria
Aleksandrovna…"
Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan, jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.
"Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh", sanoi batjushka. "Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?"
Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta kuistilla vieraan.
Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua kampelaa ja alotettiin uudelleen juustopiimästä ja ankanpaistista, kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa. Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta. Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä hermostumista.
"Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?" hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.
"Oli melkein vuoden ajan," batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. "Hän opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?"
"Muuten vaan… Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan… Mutta hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla."
"Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin," sanoi batjushka.
"Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät…"
"Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan", sanoi matushka. "Oliko hän kaunis?"