"Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana", intoutui matushka. "Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli."
"Jätetään nämä asiat!" sanoi batjushkan särkynyt basso. "On asioita, joita emme koskaan voi tietää."
Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.
"Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä kuka… Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä ketä kohtaan… Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet."
"Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi", sanoi batjushka.
"Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille… Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää… Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne…"
"Täytyy, täytyy…", batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.
"Eipä niinkään", matushka kiihoittui. "Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni… Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä…"
"Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani", rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.
Mutta matushka jatkoi: