Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.
"Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!"
Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, — hevosraiska!
Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.
Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:
"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet…"
Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.
Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.
Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.
Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, — he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttelen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vaiko siitä, että se vasta nyt ilmestyi.