Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu,
Ja kirja huomaamatta putoaa,
Mut silmiin munkin outo säihky saa.
»Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä!
Mun suunnitelmain, kauvan valmistettu
Ei oikun vuoks saa tyhjiin raueta.
Jo vähitellen, varovasti olin
Käsiini koonnut vallan ohjakset,
Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin.
Ei, kautta taivaan! Ensi työksi heti
Elgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä,
Kiharatukka noita kujeillaan
Kuin verkkoon vanginnut on kuninkaan.
Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua.
Ei sovi se. Mun valta olkohon.
Ken väisty ei, se turman oma on!»
4. Laulu:
TUOMITUT
On koossa jo neuvoskunta. —
Kuningas yhä viipyy vaan.
Hän missä on? Mitä tehnee?
Näin salissa kuiskaillaan.
Etumaisena istuu Dunstan,
Tuo munkkien ruhtinas.
On uhkaava katse hällä. —
Yhä viipyy vain kuningas.
Olis istunto aikoja sitten
Jo täytynyt aloittaa.
Pyhä Dunstan vihdoin ei malta,
Ylös seisaalle kavahtaa.
»Hyvät herrat! Se liikoihin käypi,
Kautt' taivaan vannon ja maan!
Lopun saakoon leikki, ma itse
Käyn puheilla kuninkaan!»
Taas kuluu hetki, ja saliin
Pyhä Dunstan jo palajaa.
Vihan pilvi on otsallansa,
Se myrskyä ennustaa.
»Ma kuningast' etsimään lähdin,
Kenen, luulette tapasin?
Pojan velton, hekkuman orjan,
En valtiast' Englannin!
»Elgiivansa kanssa kaksin
Taas näin hänen istuvan.
Hän hallitustoimet heittää,
On pauloissa lumoojan.
Te semmoista sallitteko?
Se häpeäks maallemme on.
Elgiiva, tuo noita, jo ammoin
Olis ansainnut rovion.»
Melu salissa nousee, kiihtyy.
Luo Dunstanin tunkeillaan.
»Roviolle Elgiiva!» — »Alas,
Alas kuningas!» huudetaan.
Pyhän Dunstanin huulille hetkeks
Hymy näyttävi hiipivän.
Mut sitten äänensä jälleen
Yli kaikuvi hälinän:
»Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte!
Tää ehdotukseni on:
On Edvin suostua pakko
Maan, valtansa jakohon.
Hän kanssahallitsijaksi
Saa veljensä Edgarin,
Elgiivan ensi laiva
Vie rannoille Irlannin!»