3. Laulu:
DUNSTAN
Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa]
Jo kahdentoista lyönnin soittivat.
On tulet sammuneet. Vain kirkossa
Edessä kuvan pyhän neitsyen
Ikuinen lamppu luopi valoa.
Mut luota luostar'-muurin korkean
Majasta matalasta, kurjasta
Myös valo välkähtelee. Polvillaan
Ääressä krusifiksin rautaisen
Mies kumarassa ompi. Vartaloa
Verhoopi munkkikaapu karkea,
Rukousnauhaa sormet kiertelee,
Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee.
Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään.
On niihin intohimot, kärsimykset,
Salaiset pyyteet, itsekidutus
Leimansa luoneet kulumattoman.
Silmissä tuli palaa sisäinen,
Niin tuima, sammumaton, kiihkeä,
Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen.
Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan!
Sai silloin silkkivaippa loistava
Sun uljaan vartalosi verhota.
Mies paras olit tanssin pyörtehissä,
Pidoissa, juomingeissa ensimäinen.
Saleissa hovin korskeana kuljit
Sydämet sytytellen katseellas,
Ja silmät kaunihit sait kyyneliin
Sulavin sormin sitraa soittaissas.
Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennyt
Ja unohdettu on se kauvan sitte.
Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan,
Nyt olet »pyhä Dunstan». Hurskautes
On kuulu kautta kaiken Brittein maan!
Jo päättyi rukous. Hän kolmasti
Hartaana ristinmerkin tekevi
Ja sitten istuu pöydän äärehen,
Kädessä kirja, johon himmeästi
Seinältä sattuu valo tuohuksen.
Mut tänä iltana ei luku luista,
Niin levotonna ajatukset lentää,
Ja katse rauhatonna harhailee.
Paavilta äsken salaviesti saapui:
»Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä!
On aika Rooman valtaa lujittaa.
Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä;
Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.»