Kirj. W. Rydberg (1828-1895)
Björn, mies nuor, uljas ja uhkea,
Ol' leveä harteiltansa,
Ja muita hoikempi varrelta.
Sekös keijut sai suunniltansa!
Syysiltana lähti hän pitoihin,
Valoverhonsa kuu loi oksihin.
Yön tuuli vaan
Kävi vinkuen,
Yli kangasmaan,
Läpi metsien.
Hänet ahdistus outo saartaa.
Hän metsää kaihtaa, on rauhaton,
Ja katse taivasta kaartaa. —
Mut puut ne huojuen kuiskii,
Ja tähdet ne kiiluen tuikkii.
Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon!
Hän käy, hän tottelee käskyä,
Hänen metsään mielensä palaa,
Mut peikot yön, petos mielessä
Läpi hongikon hiipivät salaa,
Kuun säteistä, varjoista oksien,
He verkon luo satasilmäisen.
Risujoukossa
Se väräjää,
Joka puolelta
Hänet piirittää.
Jo he ilkkuvat uhriansa. —
Heräs hukka ja ilves pesässään.
Björn kuuntelee haaveissansa.
Tuul' latvoissa honkain soittaa,
Se kuiskivi, kiehtoa koittaa:
Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään!
Kohu myrskyn vaikenee äkkiä,
Kesäntyyneksi luonto saapi,
Suolammen päilyvän äärellä
Kukat lehmuksen lemuaapi.
Risut, oksat metsässä rasahtaa,
Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa.
Käden pehmoisen,
Poven valkean,
Läpi varjojen
Näet kohoovan.
Sinisilmiin katsehes vaipuu.
Ne lempeä leikkivät ikuista,
Ja muistot mennehet haipuu.
Ne unhoa, lohtua tarjoo,
Utu-unelmin mielesi varjoo,
Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa.
Mut sydämen kerran kun haltia saa,
Et konsa voi vapauttaida,
Yön haaveihin sielusi halajaa,
Et vaimoa lempiä taida.
Nuo silmät öisessä lehdossa,
Pois kutsuvat työstä ja toimesta.
Ilon hymy ei näy
Sun huulillas,
Ja aika käy
Yhä majassas,
Mut lapsia löydä ei siellä.
Sä vanhetut lietesi äärehen,
Tupa autio vaan on vielä. —
Muu ei sua lohduta, auta,
Kuin kuolema varma ja hauta,
Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien.
ANTINOUS
Kirj. W. Rydberg
Vuostuhannet jo katsellut hän on
Mietteissään yhä ajan aaltohon,
Se norjaa vartaloa kuvastaa,
Suruista otsaa, lootuskiehkuraa.
Ja nuori polvi, aina vaihtuva,
Venehin kiitää ajan virralla.
Soi soitto, laulu, nauru kajahtaa,
Kukiss' on keula, liput liehahtaa.
Mut pojan haaveksivan nähdessä,
Sekoittuu riemuun kaiho hiipivä.
On kannel vaiti; leikki, suudelmat
Huulille hehkuville kuolevat.