Ijäti kukkii hänen allaan maa,
Katoomatonna kevät rehoittaa,
Mut syksyn outoon, synkkään maailmaan
Vie ajan virta purtta joutuisaan.
Elämän arvoitusta himmeää
Syvyyden sinestä hän tähystää,
Tuot arvoitusta, joka kaikkia
Kehdosta hautaan seuraa mailmassa.
Min nähnetkään sä virtaan katsoissas?
Miks väikkyy surun sumu otsallas?
Vai kuvastuuko muotoos murheiseen
Elämä itse salaisuuksineen?
Sydämen valtaa tunne kaihoinen,
Ja nuoret kääntyy rantaan rukoillen:
»Oi herää, poika, herää haaveista!
Min näet, kerro, ajan aalloissa!»
»Selitys elon arvoitukseen suo,
Ihanne kuolematon meille luo!»
Mut ennenkuin hän herää unistaan,
On virta vienyt venhon kerallaan.
TAAS TAVATAAN
Kirj. W. Rydberg
Kevätaamu kirkasna valkeni,
Ohi kylän kun kulki nuor' ritari.
Majan luona, varjossa lehmusten,
Näki tytön hän punaposkisen.
»Ah terve sulle, pien' armahan!»
Hän virkkoi suihkaen suudelman.