LÄPI VERHOJEN
Hän ikkunalaudalla istuu
Mun tyttöni vallaton.
Ja valkea ikkunaverho
Hänet puoliks peittänyt on.
Väliin sieltä vaan kurkistaapi
Tuo pienonen kutripää,
Hän veitikkamaisesti katsoo
Ja nauraa ja hymyää.
Voi, veitikka on hän suuri
Ja viistoista vuotinen.
Hän mailmaa vielä katsoo
Kuin lävitse verhojen.
On ruusunväriä verhot,
Ja siksipä kaikki muu
Myös hänelle ruusuiseksi
Ja kaunihiks kuvastuu.
Vaan kuulehan tyttiseni,
Jos verhot nuo poistetaan
Kenties ei jäljelle jääkään
Kuin mustaa ja harmaata vaan?
Hän nauraa ja päätään puistaa. —
Kai turhaa väitellä on.
Ei uskois hän sitä sentään,
Tuo tyttönen vallaton!
ELÄMÄ ON IHANA
Huoneessa ahkerasti
Ompelet, neitinen,
Poskilla kukkii ruusut
Raittihit nuoruuden.
Valoisa mieles ompi,
Lämmin ja hehkuva,
Elämä armas lienee,
Ihanaa maailma.
Hetkeksi heität työsi,
Kadulle katsahdat, —
Hautajaissaatto kulkee,
Suruisna saattajat.
Valkoinen, kaunis arkku,
Vihreät seppeleet,
Kellojen soitto kaikuu,
Tulvivat kyyneleet.
Hetkeksi hymy häipyy,
Huuliltas, neitinen.
Mutta jo kohta jälleen
Ompelet hyräillen.