Tartto 27/10 1904.
SAARENMAA.
Saarenmaa, orjien saari…
Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita, jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.
Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan. Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti säästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.
Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaa pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa, muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista. Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan lakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen kuin sahajauhoihin.
Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus yksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuina kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevat turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaa väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kun kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelvosta olisivat toisiaan likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti leikaten ilmaa harmailla siivillään.
Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin olisi maassa luuhun asti uloittuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.
On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa seitsensatavuotisesta orjuudesta.
Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet, syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmät nähdä.