Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.
"Anna rouvan tulla" hän sanoo hitaasti ja tyynesti. "Rouva pieksää verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan lapseni ja menen."
VIHOLLINEN.
Maalinnan valleilla on hyvä maata, silloin kuin ruoho vielä ei ole niitetty. Myöhemmin pannaan tänne heinät kuivamaan pitkinä, keltaisina mattoina pitkin vallien kupeita. Nyt on yrttituoksu ylimmillään, maa on polttavan kuuma, kun likentää kasvonsa siihen, nousee väkevää höyryä kuin maanalaisesta ahjosta. Varjot ajelevat toisiaan maalinnan pohjalla, kun aurinko peittyy pilveen, vierivät ne pitkin lakeutta kuin tuulispää merellä, korkea ruoho taittuu laineiksi.
Täällä saarelaisten vanhan linnoituksen suojassa, joka suurena, ruohoittuneena hevosenkenkänä kohoaa tasangosta, tuskin muistaakaan merta. Ei ainakaan päivällä. Mutta illalla, heti kun aurinko on laskenut, muuttuu maisema. Tuntuu uhoa, kylmää, viileätä, joka nousee päivänpaistamattomista syvyyksistä, alavat maat verhoutuvat harmaaseen usvaan. Jättiläinen on henkäissyt, ja sen hengitys kiirii kylmänä huuruna yli saaren. Lintuja alkaa laskeutua kesannoille, lokkeja, jotka saaliinhimosta jättävät rauhalliset hietasärkkänsä ja uskaltavat useita virstoja sisämaahan ryöstöretkille.
Juuri sentähden, ettei merta näe, täytyy ajatella sitä viholliseksi. Ystävä tulee avonaisesti, meri levittää ainoastaan yöllä valtansa saaren yli kuin salavihollinen, pimeyden töitä tehdäkseen. Mereltä päin voi tulla Saarenmaalle ainoastaan pahaa.
Minkätähden meri suopein silmin katselisikaan Saarenmaata? Se ei ole voinut unohtaa, että siltä on riistetty entinen matalikko, kalojen kutupaikka, se ei ole voinut antaa anteeksi, että sen entinen pohja nyt saarena kohoaa. Se vihaa tietysti sitä jättiläiskättä, joka kerran upotti kuin seulan Itämereen ja siitä nosti suuria kimpaleita maata, joitten välitse vesi norui pois, niin että ne yhtyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi.
Mitä sitten muuta merkitsisi se pikku kinastelu rannoilla, alituinen sissisota, jossa taistellaan käsikähmässä, otellaan jokaisesta jalansijasta. Hitaasti, vuosisadassa puolen jalkaa, peräytyy meri. Mutta keväisin se kokoo voimansa, ottaa omansa takaisin, tulvaa vahingoniloisena entiselle alueelleen ja suolaa maan, niin ettei siinä viihdy muuta kuin karkea saraheinä. Rannikko on yhtä autio, kuin alati sodan jaloissa oleva alue. Oikeastaan on kaikki täällä käyty taistelu kamppailua meren kanssa.
Jos meri olisi ollut Saarenmaalle suopea, hukuttanut se olisi aikoinaan vihollisen ryöstölaivat. Mutta se kuljetti ne rannalle saakka, päästi niistä maalle ristiritareita ja messupukuisia pappeja, jotka tappoivat miehet sukupuuton partaalle ja pirskoittivat uhrivedellä Taaran pyhät tammet. Ehkä tämänkin maalinnan valleilla apila ja ruoho siksi niin rehevästi kasvaa, että maata on höystänyt virolainen veri.
Mereltä päin on myös kerran tuleva se aalto… joka toiseen kertaan hävittää Saarenmaan itsenäisyyden. Sillä se on itsenäinen vieläkin, valloitettuna ja masennettuna. Pieni, jäykkä yksilö, jota eivät yleisyyden laineet ole saaneet poishuuhdotuksi. Kaikki vanha versoo täällä, uusi ei löydä jalansijaa, uudet aatteet saapuvat väljähtyneinä kuin rannikolle maininki ulapalla raivonneesta myrskystä.