"Georgevitsh, — tekö?"
Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat uniksi.
Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja hyväntahtoisille kasvoille.
"Olkaa hyvä, — antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.
"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, ja toiseksi, mitä rahaa? — teidän tämänviikkoinen määrärahanne on lopussa."
"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.
"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.
Mutta poika luikerteli läpi.
"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
Muutoin… tämä on turhaa kidutusta, — ei sitä kauvan viitsi."
"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin mies!"