Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.
Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki liikkeensä teki.
"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, — "ette ole itse koskaan polttanut. Mutta minä, — jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse opetti."
"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.
"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.
Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.
"En, — en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.
"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen jälkeensä.
Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei kääntynyt vastatakseen.
"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, — horsmain huiskilovarsia, muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen poikki aukeaman, — kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, — sulkeutuivat uudelleen.