2.
Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, — hänen etelämaalainen verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, — ensin pitkät aamupäivätunnit, sitten samanikäisten toverien puute, — koti-ikävä, joka kesäisin aina häntä kalvoi, — ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, ruoka, läksyt, ihmiset, — pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.
Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden väri vihreänsiniseksi.
Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.
Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita juoksevassa vedessä.
Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät laajenivat.
Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.
"Herra Georgevitsh, — ettekö tahdo tulla katsomaan uutta krokettikenttäämme?"
Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.
Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.