8.
Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.
"Georgevitsh, — hän on eroitettu", vastasi toinen.
Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.
"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä käsintuntuvasti kosketti häntä, — niinkuin hänelle äkkiä olisi pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.
"Hän — hm — hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten tähden.
"Jotain naisellista", auttoi Hallik.
"Jaa, — jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, — hän ei ollut minun luokallani".
SAARENMAAN PROFEETTA.
Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.