Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, — ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.
Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.
Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, tukka villinä suortuvina, silmät palavina.
Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi keppiä kaksin käsin.
"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.
Rouva katsoi ympärilleen, — joen ranta oli tyhjä, — hän arvioi hetken aikaa, — hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. Häntä alkoi peloittaa.
"En, — en minä ollut", hän sanoi, — "kuinka vahinko, te olitte käynyt kaksi kertaa minua hakemassa".
Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.
"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.
Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli alhaalla.