Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.
"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.
"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen", vastasi apotti ankarasti.
Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.
Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta.
"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme", vastasi apotti nöyrästi.
Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.