"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten.
"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".
Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse pyhä isäkään enempää vaatisi."
Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.
"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen. "Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi!! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi."
"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.
Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.
"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä."
"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene."
Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.