Ants (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi… Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!
Vana-kai. Mitä nyt, poikani?
Ants. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu?
Viiu. Mitä sinä sillä?
Ants. Saathan nähdä. Missä se on?
Viiu. Tuolla hyllyllä.
Ants. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on; — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
Vana-kai. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
Ants. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?
Viiu (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.