Ants. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
Vana-kai. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
Ants. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!
Viiu (lähestyy vastahakoisesti).
Ants. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruunun rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
Vana-kai (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
Ants. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?
Viiu. Ei ole.
Ants. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?
Viiu (peittää kasvonsa, itkee).