Ants. Vastaa Jumalan nimessä!
Viiu (hiljaa). Aavistin.
Ants. No nyt, — tiesinhän minä sen… Nyt puhu minulle kuin papille. Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
Viiu. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika… Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä… nauroin myös… tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee…
Ants. Ja sinä…
Viiu. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
Ants. Etkä sanonut mitään, vaimo?
Viiu. En sanonut mitään.
Ants. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
Viiu. Niin… armahda…