"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy eteeni unessa, — minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"
"Entä nuorempi?"
"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, — en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, — kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin tuntilasia kääntäisi, — aina toisesta kädestä toiseen…"
"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä
Jumala, — nuorempihan onkin kuollut!"
"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"
"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."
Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka toinen päivä, — kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, — eikä hän enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.
Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. "Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.
"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen rauhaansa."
Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.