"Rakas poikani, joka olet taivaassa."
"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi itselleen.
Sitte hän jatkoi:
"Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.
"Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko aikasi menee siihen.
"Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan."
Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.
Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen vielä:
"Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, — se oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin ommellut, — se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."
Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, — yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat kengät!" hän sanoi ja itki.