PIENI KIINALAINEN AASI.
Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit, jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin, ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.
Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa, — vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa kuin eksyksissä.
Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää sotakuukautta, — mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa, — eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa? Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia, tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme tiedusteluretken, — kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, — ei yhtä säälin sanaa kaatuneitten muistoksi.
"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton, hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui, kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän iltasin kukkaset taimilavoissa, — metsässä kävellessämme hän toi minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan haituvapalloja."
"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki, että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun sieluni."
Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli katkaistu.
"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi.
Äiti tunsi alkavansa väristä.
"Minkälainen hän oli, — se minun poikani?" hän sanoi.