"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa."
"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa.
"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"
Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen.
Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi:
"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, — olen omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen pääkallon."
Äiti istui verettömänä ja kuunteli.
"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme, hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja istuu arkussa, — emme uskaltaneet koskettaakaan, — hän viskasi ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."
"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee.
"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset, ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden alle, kunnes miehestä henki erkani."
Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei ole minun poikani, — antakaa minulle takaisin minun poikani…